Voiko jalkapallo opettaa meille jotakin?

23.06.2021

Olen lapsesta saakka seurannut urheilua, poikasena radiosta ja lehdistä, sitten TV:stä ja netistä. Tietysti olen mahdollisuuksieni mukaan ollut myös kentällä kannustamassa. Kun Suomi voitti sensaatiomaisesti Tanskan jalkapallon EM-kisojen avausottelussa, olin vaimoni kanssa ruudun ääressä. Kuten moni tietää, tapahtui viheriöllä jotain pysäyttävää. Koen sisäistä pakkoa kirjoittaa siitä. En kuitenkaan käsittele tuon sinänsä hienon lajin tekniikoita, paitsioansoja enkä tuomarityöskentelyä. Ajattelen ennen kaikkea sitä, voiko tapahtuma opettaa meille jotakin, myös heille, jotka eivät muuten ole jalkapallosta kiinnostuneita. Siksi, please, älä lopeta lukemista, vaikket urheilua seuraisikaan.

Lauantaina 12.6. vähän ennen iltakahdeksaa 2,3 miljoonaa suomalaista ja sadat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa haukkoivat henkeään, pomppasivat pystyyn, reagoivat kuka mitenkin, kun Tanskan kuuluisin pelaaja Cristian Eriksen kaatui kasvoilleen maahan ottaessaan vastaan rajaheittoa. Lääkintäjoukot juoksivat paikalle, alkoi elvytys. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua hänet kuljetettiin paareilla ambulanssiin ja sairaalaan. Sillä hetkellä kaikki pysähtyi, kukaan ei tiennyt, miten hänelle kävi. Myöhemmin kuulimme, että hän toipui, mutta joutuu elämään sydämen tahdistimen kanssa ehkä loppuelämänsä.

Emme olleet Marjan kanssa ainoat, joiden sydämistä purkautui spontaani rukous. Pelaajien ja katsojien keskuudessakin näkyi monia, jotka selvästi lähettivät rukouksiaan Jumalan puoleen. Pyysimme lääkäreille taitoa hoitaa Cristiania, että hän parantuisi. Lisäksi rukoilimme, että hän saisi olla koko ajan Jumalan kädessä, ja jos hän ei vielä tunne Jeesusta, hän saisi armon aikaa ja oppisi tuntemaan Jeesuksen vapahtajanaan, onhan hänen nimensäkin suomeksi kristitty.

Mitä tapahtui kentällä? Kun jatkoimme katselemista, huomasimme, kuinka ilmapiiri katsomossa muuttui täydellisesti. Asioiden tärkeysjärjestys keikahti päälaelleen, jalkapallon merkitys tipahti kellaritasolle, elämän ja kuoleman kysymykset nousivat ykköseksi. Oli koskettavaa katsoa ja kuunnella, miten ensin Tanskan tuhannet fanit huusivat Eriksenin nimeä, he ikään kuin elivät joka solullaan tämän puolesta. Jossakin vaiheessa Suomen fanikatsomo yhtyi huutoihin. He huusivat kuorossa pelaajan etunimeä, Cristian, johon tanskalaiset vastasivat Eriksen, rytmikkäästi yhä uudelleen. Siinä tapahtui jotain harvinaista, mikä oli paljon merkittävämpää kuin kahden jalkapallomaan huutelu. Emme olleet enää kilpailijoita, kukaan ei ollut toisensa vastustaja. Kaikki elivät vain yhden puolesta ja toivoivat hänelle hyvää.

Illan haastatteluissakin toistuivat kovan kilpailun ja voittamisen sijasta aivan muut asiat. Suomelle yllättävän voiton puskenut Joel Pohjanpalo aloitti, että ainoa asia, mikä pyörii mielessä on, miten Cristianilla menee, toivon vaan että kaikki sujuu hyvin. Totta kai hän iloitsi omasta täysosumastaan, mutta se ei ollut enää tärkeintä. Tanskan päävalmentajan sanat olivat puhuttelevia: Paljon puhutaan kaupallisuudesta ja ahneudesta. Mutta tässä puhutaan siitä, mikä on jalkapallon todellinen olemus: joukkuehenki, myötätunto ja rakkaus.

Miksi tämä kaikki vuodatus? Kahdesta syystä.

Ensiksi pysähdyn Tanskan valmentajan sanojen eteen. Uskon, että parhaimmillaan juuri niin on. On se vaan kova juttu, että noinkin ”maallisen” harrastuksen parissa voidaan kokea tuollaista. Samalla se panee miettimään omaa uskoa ja sen toteutumista, suhdetta toisiin kristittyihin siskoihin ja veljiin ja suhdetta toisin ajatteleviin. Olenko pelannut yhteen toisten kanssa, olenko omalta osaltani lisännyt joukkuehenkeä? Kun joku on yksin tai masentunut, olenko ollut valmis menemään myötätuntoisena vierelle? Entä sitten rakkaus? Missä se näkyy? Joudun tunnustamaan hitauteni ja monet laiminlyöntini, tarvitsen joka päivä oikeasti suurta armoa, Herran Jeesuksen anteeksiantamusta.

Oma lukunsa on suhde toisiin kristillisiin porukoihin kuuluviin, joilla on niin erilaisia painotuksia. Usein en pääse ollenkaan mukaan heidän tapaansa ilmaista uskoaan. Arvostelu ja tuomitseminen täyttää mielen ajatusta nopeammin. Joudun parannuksen paikalle.

Jos futis voi yhdistää erilaisia ihmisiä ja joukkueita, on meille kristityille annettu sentään jalkapallon henkeä vahvempi Henki, josta Raamattu sanoo, että hän on armon, rakkauden rukouksen ja voiman Henki. Hänen eräs nimensä Puolustaja, parakleetos, voitaisiin suomentaa myös lohduttajaksi ja rohkaisijaksi. Sellainen hän on, ja häneltä saan pyytää ja ottaa vastaan tätä kaikkea myös toisia kohtaan. Pyydän itselleni sellaista asennetta, jonka Vapaakirkon pastori Jopi Pietiläinen kerran loihe lausumaan: Jumala siunatkoon teidän seurakuntaanne enemmän kuin meidän!

Paavalin opetus Kristuksen ruumiista ensimmäisen Korinttilaiskirjeen 12. kuvussa voidaan mielestäni soveltaa yksilöuskovien lisäksi koskemaan myös eri seurakuntia: Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista.Vaikka jalka sanoisi: »Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen», se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: »Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen», se silti kuuluu ruumiiseen… Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta – voisi sanoa myös, että seurakuntia ja yhteisöjä on monta - kun taas ruumis on yksi. Ei silmä voi sanoa kädelle: »Minä en tarvitse sinua», eikä liioin pää jaloille: »Minä en tarvitse teitä.» Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä. Kaiken tavoite on, että jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan.

Toinen syy, miksi kerron tuosta erikoisesta jalkapallo-ottelusta, on elämän haurauden ja kuoleman todellisuus. Emme huippukuntoon treenattuinakaan pysty pidentämään elämäämme. Kutsu iäisyyteen voi tapahtua milloin ja missä tahansa, kesken kisan, metsälenkin, yöunien, saarnaa kuunnellessa tai pitäessä.

Olin tuttavani muistotilaisuudessa, hänen pitkäaikainen ystävänsä piti muistopuhetta ja kaatui kesken lauseen selälleen. Paikalla ollut lääkäri juoksi siihen ja totesi, että sydän oli pysähtynyt. Alkoivat elvytys ja saattoväen rukoukset, tuli ambulanssi, ensihoitajat ja lääkäri ja pian kohtauksen saaneen pumppu alkoi jälleen lyödä. Hänet vietiin sairaalaan. Seuraavana päivänä hän lähetti tekstiviestin: En kuollut, sain vielä armon aikaa. Jumalalle kiitos!

Aina ei käy näin hyvin. Siksi on hyvä kerrata psalmin rukousta: Jumala, opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen. Nykyisen käännöksen mukaan: opeta meille, miten lyhyt on aikamme. Yksi maailman vaikeimmista asioista.

Mitä se voisi tarkoittaa? Ei ainakaan pelonsekaista elämänasennetta, että kohta varmaan kuolen. En uskalla ajaa autolla, en lähteä matkalle, en mennä metsään enkä rannalle, koska siellä on hirvikärpäsiä, kyitä ja punkkeja. Puhumattakaan hikilenkille lähtemisestä. Tarkkailen koko ajan itseäni, nyt tuntuu vatsassa, päässä vihloo, olen ihan uupunut, varmaan korona tai joku vakava sairaus on jo pitkällä, olisi pitänyt aikaisemmin mennä lääkäriin, nyt syöpä on tietysti jo levinnyt joka paikkaan.

Totta kai noinkin voi jonkun kohdalla tapahtua. Mutta uskon, että paras tapa muistaa ajan lyhyys, on elää täysillä Jumalaan luottaen. Siihen kuuluu luonnollisesti terveydestään huolehtiminen ja säännölliset lääkärillä käynnit. Kunnostaan kannattaa pitää huolta itselle sopivalla tavalla, käveleminen on yksi parhaista perusliikunnan muodoista, samoin uiminen, vesijuoksu, erilaiset jumpat, salitreeni. No, tiedämme tämän.

Emmehän me pysty laskemaan päiviämme oikein, mutta voimme olla valmiita lähtöön, kun turvaudumme Jeesuksen sovitustyöhön, kun elämme päivittäin ja hetkittäin tuoreesta anteeksiantamuksesta. Ja armahdettuina käännämme katseemme omista tuntemuksista sekä vääränlaisesta itsemme ja uskomme tarkkailemisesta lähimmäiseen. Cristian Eriksenin uskosta ja mahdollisesta kristillisyydestä tietää yksin Jumala, mutta oli se puhuttelevaa, että hän aika pian herättyään oli enemmän huolissaan siitä, miten joukkuetoverit jaksavat. Kyllä siitä voi ottaa mallia.

Aivan toisen syvyysasteen hetki elettiin Golgatalla 2000 vuotta sitten. Kun kärsivä Vapahtaja riippui ristillä ja olo oli hirveä, hän katsoi edessään seisovia läheisiään, äitiään ja rakkainta opetuslastaan. Rakkaalle äidilleen hän sanoi: Nainen, katso poikasi. Ja opetuslapselleen puolestaan: Katso äitisi. Johanneksen evankeliumin luku 19 kertoo tämän ja jatkaa: Siitä lähtien opetuslapsi otti hänet kotiinsa - piti huolta hänestä.

Yksilöiden lisäksi antoi tuo pysäyttävä tapahtuma uudenlaisen pohjavireen koko EM-kisoille ja maailmanjaalalle jalkapalloyhteisölle. Se näkyi seuraavissa otteluissa ja monissa keskusteluissa. Niin hieno laji kuin jalkapallo onkin, se on sittenkin vain urheilua. Toiset asiat, läheiset ihmiset, elämä itsessään ja ennen kaikkea elämän perusta, joka kestää sairauden ja kuolemankin kohdatessa, ovat aivan toisen mittaluokan todellisuuksia.